Suorittaja, joka löysi itsestään myötätunnon itseään kohtaan

Olen elämäni aikana suhtautunut moneen asiaan suorittaen. Etenkin opintoihin liittyen. Muistan jo, miten lukiossa ylioppilaskirjoitukset herättivät minussa suorittajan. En ollut tuolloin erityisen huippu koulussa, mutta kuitenkin pelkäsin putoavani alemmas tasolta, jossa olin. Taso, jossa olin siitä halusin pitää kiinni. Ehkä toisaalta jopa pyrkiä vielä parempaan. En halunnut epäonnistua ja erottua joukosta siten. Ajattelin ylioppilastodistuksen olevan tulevaisuuttani ratkaiseva, joten en halunnut pilata mahdollisuuksiani päästä jatko-opintoihin.

Minulle kävi lopulta niin, ettei opiskelijaelämä auennutkaan aivan heti jatko-opintoihin. Tuntui kovin tyhjältä. En oikein tiennyt, kuka olisin ilman lukiossa tottumaani suorittajaa. Siihen suorittajaan olin niin ehtinyt tottua. Suoritin lukiota ja samalla tunsin epävarmuutta tulevaisuuttani koskien. En muista, että olisin kovinkaan paljon oikeastaan pysähtynyt tuolloin kuuntelemaan itseäni. Olin itsestäni epävarma nuori aikuisuuden kynnyksellä, joka pelkäsi putoavansa, jos ei aina jotenkin pyrkisi vielä paremmin suorittamaan jotakin.

Mikä sai minut pohtimaan itsessäni suorittajaa? Tunnistan itsestäni jotain samaa nykyään verrattuna nuorempaan itseeni. Vaikka aikaa onkin nyt ehtinyt välissä kulua muutama vuosi siitä, kun olin lukiolainen ja valmistuin lukiosta. Teen tällä hetkellä maisteriopintoja yliopistossa. Alan siis olla loppuvaiheessa opintojani. Huomaan, miten suorittajalla on ollut vaikutusta arjessani myös jatko-opinnoissa. Ihan oman hyvinvoinnin kannalta. En ole näissäkään opinnoissa välttynyt siltä, etten kantaisi stressiä ja huolta opintojen tekemisestä. Olen ollut myös nykyisissä opinnoissani suorittaja. Selatessa opinto-opasta ei voi olla huomaamatta, miten kursseihin on kirjattu näkyviin ”suoritustavat”. Opinnot siis nähdään tavallaan suorittamisena ja suorittamisesta seuraa lopulta suoritus, joka kirjataan näkyviin. Itse myönnän monesti ottaneeni opinnot juurikin suorittamisena. Olen uppoutunut monesti siihen, että pitäisi olla jotenkin aina tehokkaampi.

Myönnän myös ottaneeni opinnot välillä hyvinkin urakkaluontoisesti. Olen ollut suorittaja, joka ei ole pysähtynyt kuuntelemaan itseään. On helppo unohtaa itsensä, kun kasaa paineita opinnoista harteilleen. Opintojeni alkuvaiheessa olin varsin innostunut kaikesta uudesta ja kokeilin eri asioita. Saatoin samanaikaisesti tehdä monia kursseja. Toisinaan ylimitoitin omat voimavarani opinnoissa tehdä samaan aikaan monia asioita. Opintojen mielekkyys alkoikin vähitellen kadota, sillä en huomannut enää jaksavani niin hyvin. Kuulin vain päässäni jatkuvasti äänen, joka ikään kuin pakotti ja komensi minua tekemään vielä tehokkaammin. Se oli ääni, joka sai minut yhä uudelleen suorittamaan ja sivuuttamaan oman hyvinvointini. Lopulta kuitenkin uuvuin, sillä kaiken uuden tiedon omaksumisen kanssa ajauduin tilanteeseen, jossa en enää ollut innostunut opiskelusta. Se, mitä tein alkoi menettää merkityksellisyyttään. Tunsin olevani oikealla alalla, mutta opinnoistani oli muodostunut sellainen taakka, että oli vaikea nähdä, mihin kaikki johtaisi, jos jo nyt tuntui tältä. Tulevaisuus tuntui epävarmalta ja pelkäsin epäonnistumista, vaikka jatkuvasti teinkin. Olin omaksunut opiskelijana itsessäni suorittajan, joka heräsi aamulla aikaisin ja opiskeli iltamyöhään.

Lopulta en enää jaksanut yksin. Opiskelijana olin sinnitellyt yksin. Yrittänyt pärjätä yksin ja suoriutua opinnoista. Ajattelin, että näin tämän kuuluisikin olla. Jaksamiseni joutui kuitenkin koetukselle sen verran, että avautuessani asioista kavereilleni, nämä huolestuivat. En ollut enää oma iloinen itseni heidänkään seurassa, sillä en voinut opinnoissani hyvin. Ymmärsin siinä kohtaa itsekin tarvitsevani uusia näkökulmia opintoihin.

Opintopsykologin vastaanotolle meneminen jännitti minua etukäteen. En ollut koskaan aiemmin käynyt sellaisella. Silti olin tyytyväinen, että lopulta menin ja rohkaistuin hakemaan uusia näkökulmia opiskelijaidentiteettiini. Aloin vähitellen toteuttaa itseäni toisella tavoin opiskelijana. Ymmärsin, ettei välttämättä tarvitsisi olla se suorittaja, joka samalla opintoja tehdessään unohtaisi itsensä. Opintopsykologin kanssa ajatuksia vaihtaessa mietimme toisella tavoin, miten opiskeluarkeni voisi olla vähemmän kuluttavaa ja enemmän hyvinvointia tukevaa. Aloin ottaa aikaa itselleni enemmän pysähtyä, enkä enää opiskellut yömyöhään. Muistin myös nukkua ja palautua. Huomasin päivällä olevani virkeämpi ja valmiimpi arjen askareisiin. Alkoi tuntua siltä, että selviän. Myös luovuuteeni ja uuden innostuksen aloin saada takaisin opintojani kohtaan. Tunsin olevani enemmän läsnä ja kiinni tässä hetkessä. Niin yksin kuin muiden kanssa ollessani.

Se, miksi halusin kirjoittaa tämän tarinani liittyy siihen, että tiedän monien opiskelijoiden olevan suorittajia. Olevan juurikin niitä tunnollisia, joille opiskelijan arki saattaa tuntua jatkuvalta suorittamiselta. Muista, ettet ole asian kanssa yksin. Sinulla on myös mahdollista olla muuta kuin loputon suorittaja. Voi tuntua vaikealta pysähtyä kuuntelemaan itseään, sillä opiskelijalta odotetaan jatkuvasti juurikin suorituksia. Ymmärrän sen. Silti voimme olla myös muutakin kuin suorittajia. Lämpimästi rohkaisenkin juuri sinua, joka luet tätä tarinaani, olemaan myös myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Muista, että voit myös saada tarvittaessa tukea. Asioista puhuminen auttaa. Oli se sitten kaverin kanssa tai ammattilaisen, jos koet niin. Arki opiskelijana voi tuntua hektiseltä, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että välillä myös pysähtyisi. On ok välillä vain ollakin. Ihan ilman, että teet jotain opintoihin liittyvää. Nauti esimerkiksi ulkona liikkumisesta luonnossa, kavereidesi seurasta tai ihan vain olosta levollisin mielin itsesi kanssa. Tee sitä, mikä saa juuri sinut palautumaan opinnoista.

Muutenkin, mutta myös näin korona-aikana voisimme myös pysähtyä opiskelija-arjen keskellä kysymään toisiltamme esimerkiksi viestein: ”Miten voit?” Näin voimme tulla kohdatuksi etänäkin. Sillä on väliä, miten voimme. Myös opiskelijoina.