En olisi 10 vuotta sitten lukio-opintoja päättäessäni uskonut valmistuvani kemian tekniikan alalta diplomi-insinööriksi – saati pääseväni opiskelemaan yliopistoon laisinkaan. Aloittaessani lukio-opinnot 12 vuotta sitten kaksivuotisessa matematiikan opetukseen erikoistuneessa sisäoppilaitoksessa elämääni oli mahtunut paljon vaikeita asioita, joita en soisi kenenkään muun kokevan. Olin aina ollut hyvä koulussa, etenkin matematiikassa ja muissa luonnontieteissä, joka oli omalla tavallaan tuonut turvallisuuden tunnetta elämääni. Opintojen kiivas tahti sisäoppilaitoksessa kuitenkin yllätti minut täysin. Lukion pitkän matematiikan kursseista suurin osa käytiin jo ensimmäisen neljän kesäviikon aikana (lukio-opinnot alkoivat jo 3 viikkoa peruskoulun päättymisestä juhannuksen jälkeen) ja en tuntunut pysyvän opetuksen mukana. Koin vahvaa huonommuuden tunnetta, koska opinnot eivät sujuneet yhtä mallikkaasti kuin peruskoulussa. Opintojani varjosti kuitenkin alusta alkaen trauma (koulukiusaaminen ja yläasteikäisenä koettu lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö) ja niistä johtuvat viikoittaiset käynnit nuorisopsykiatrian poliklinikalla poissaoloineen.
Oppitunnit kestivät aamuyhdeksästä iltayhdeksään (taukoineen), ja koulua oli myös viikonloppuisin. Kotiin pääsi vain joka toinen viikonloppu ja vielä minun opiskellessani oppilaitoksessa, se teki tiivistä yhteistyötä Nokian kanssa. Kaikki opiskelijat työskentelivät Nokialla kahtena päivänä viikossa ja pääsimme tutustumaan työelämään laajemmin kuin keskimäärin muut lukiolaiset tuohon aikaan. Suurimmat syyt, miksi halusin opiskelemaan juuri matematiikkaa painottavaan sisäoppilaitokseen, olivat mahdollisuus itsenäistymiseen, oma raha ja muutto pois kotipaikkakunnalta, jossa minua oli koulukiusattu koko peruskoulun ajan. Opintoihin kuului myös säännöllisiä tapaamisia opinto-ohjaajan kanssa, joka tavallaan toimi äitihahmona meille opiskelijoille. Sain keskusteluista tukea ja turvaa, mutta koin myös huonommuuden tunnetta, sillä en kokenut täyttäväni lukion vaatimuksia. Lukio-opintojen suorittaminen kahdessa vuodessa vallitsevassa elämäntilanteessa ei välttämättä olisi sopinut minulle, sillä uuvuin opintojen aikana hyvin pahasti. En kuitenkaan vaihtaisi kokemuksesta mitään pois – huolimatta alituisesta huonommuuden tunteen kokemuksesta, onnistuin löytämään tärkeitä ihmisiä elämääni ja muodostamaan pitkiä ystävyyssuhteita.
Suoriuduin ylioppilaskirjoituksista keskinkertaisesti, matematiikasta kirjoitin magna cum laude approbatur (M), kemiasta lubenter approbatur (B), äidinkielestä ja keskipitkästä ruotsista cum laude approbatur (C), lyhyestä englannista eximia cum laude approbatur (E) sekä biologiasta approbatur (A). Koen, että osittain keskinkertaiset arvosanani johtuvat siitä, että en tiennyt mahdollisuudesta erityisjärjestelyihin ylioppilaskirjoitusten aikana. Jännitin koetilanteita paljon, joka välittyi luonnollisesti koesuoritukseeni. En tiennyt mahdollisuudesta yhden tunnin lisäaikaan, enkä mahdollisuudesta tilaan, jossa ei ole muita kokeen suorittajia. Näistä kuulin ensimmäistä kertaa yliopiston orientaatioviikolla neljä vuotta myöhemmin, jossa minulle selvisi, että olisin terveydentilani perusteella ollut oikeutettu kyseisiin erityisjärjestelyihin. Keskusteltaessa mahdollisesta urapolusta lukion jälkeen, mainitsin opinto-ohjaajalleni haluavani opiskelemaan farmasiaa yliopistoon. Tähän hän totesi, että sopisin paremmin opiskelemaan geriatriaa – aihetta, johon en ollut koskaan osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa. Te lukijat voitte ehkä samaistua siihen huonommuuden tunteeseen, jota 17-vuotias Julia koki, kun opinto-ohjaaja ei osoittanut tukea silloisten unelmieni tavoitteluun.
Varsinainen parantuminen lapsuudenkokemuksista ja opiskelu-uupumuksesta alkoi lukion jälkeen. Ensimmäiseksi pidin välivuoden rankan opiskelutahdin jäljiltä ja opiskelin avoimessa yliopistossa omaan tahtiin mielenkiintoisia kursseja toimeentulotuen turvin. Seuraavana lukukautena aloitin kahden vuoden hammastekniikan opinnot Stadin ammattiopistossa sekä kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian. Valmistuttuani hammaslaborantiksi (hyvin mielenkiintoinen tutkintonimike) jatkoin opintojani Metropolia-ammattikorkeakoulussa suun terveyden koulutusohjelmassa. En voi edes kuvailla onnellisuuden tunnetta, joka minut valtasi saatuani hyväksymiskirjeen sähköpostiin, sillä yksi unelmistani oli aina ollut opiskella korkeakoulussa. Pidin hyvin paljon suuhygienistiopinnoista, mutta en kuitenkaan tuntenut olevani oikealla alalla. Eniten pidin alan teoreettisista opinnoista, kuten mikrobiologiasta ja kasvojen alueen anatomian opettelusta, kuin itse potilaskontaktista.
Puoli vuotta opintojen aloituksesta tapasin nykyisen puolisoni, joka kannusti minua tavoittelemaan unelmiani. Olin peruskoulussa ja lukiossa ollut hyvin kiinnostunut kemiasta ja sen käytännön sovelluskohteista. Suuhygienistiopintojen ja opiskelijarientojen ohella opiskelin iltaisin kemiaa farmasian pääsykokeita varten, mutta päädyin yhteishaun viimeisenä päivänä sijoittamaan Aalto-yliopiston kemian tekniikan ensimmäiselle sijalle. Syy siirtoon ei toki ollut se, että kemian tekniikan (Prosessiteekkarien) opiskelijahaalarit olivat hienommat kuin farmasian opiskelijoiden (YFK). Kemian tekniikan opinnot olisivat myös monipuolisemmat ja sitä kautta avautuisi enemmän mahdollisuuksia. Kun yhteishaun tulokset lopulta saapuivat, minut oli valittu opiskelemaan farmasiaa Helsingin yliopistoon ja olin ensimmäisellä varasijalla Aalto-yliopiston kemian tekniikan koulutusohjelmaan. Olin kuitenkin kuullut, että kemian tekniikan varasijat liikkuvat todella paljon ja pääsisin hyvin todennäköisesti opiskelemaan haluamaani alaa – ja niinhän siinä kävi. Unelmani yliopisto-opinnoista oli täyttynyt.
Kun matematiikkalinjan pääsykokeissa alkutalvella 2012 minulta kysyttiin tulevaisuuden toiveammattia, vastasin että tutkija. En vielä tiennyt, minkä alan tutkija, mutta tutkija kuitenkin. Nyt, tätä kirjettä kirjoittaessani, olen työskennellyt puoli vuotta väitöskirjatutkijana ja koen olevani juuri siellä, missä minun kuuluukin olla. Lapsuuden traumaattiset kokemukset ja opiskelu-uupumus eivät vaikuttaneet unelmieni saavuttamiseen vaan oikeastaan jopa auttoivat löytämään suunnan elämälle ja antamaan onnistumisen kokemuksia matkan varrella. Vastikään meillä oli ensimmäinen luokkakokous vuosikurssimme kesken 10 vuotta opintojen päättymisestä – itseasiassa juuri lakkiaispäivänä. Luokkakokouksessa selvisi, että en ollutkaan ainoa, joka oli kokenut huonommuuden tunnetta opintojen aikana ja uupumusta sen jälkeen. Osalla korkeakouluopinnot olivat edelleen kesken ja osa taas oli päätynyt täysin matemaattisten alojen ulkopuolelle. Jokainen meistä oli kokenut omia haasteita niin lukion kuin sen jälkeisenä aikana.
Nuorena, ja toki aikuisenakin, tuntee olevansa usein yksin omien tunteiden kanssa, mutta tieto siitä, että en ollut ainoa, joka paini erinäisten haasteiden kanssa, tuntui avaavan jonkin sopukan syvällä mielessäni. En ollutkaan yksin tunteideni kanssa: en nyt, enkä aiemmin.
