Toipuvaisen tarina
Minulla oli ollut jo pidemmän aikaa olo, ettei kaikki ollut ihan hyvin. Jokin sisälläni oli ”rikki”. Aamuisin jalkani tuntuivat lyijynraskailta ja lähes joka lihastani kolotti. En edes jaksanut venytellä, olin niin jumissa sekä fyysisesti, että henkisesti. Teki mieli käpertyä peiton alle ja hautautua sen alle piiloon pahalta maailmalta.
”Mitä elämällä olisi minulle tarjota, kun en enää edes jaksanut mennä ja tehdä asioita kuten ennen?”
Niin minä ajattelin ja kysyin itseltäni. Olin monet kerrat kyseenalaistanut olemassaoloni merkityksellisyyden tällä planeetalla. ”Ei kukaan voi tietää, miten pahalta tää tuntuu”, mumisin. Ei minua kuulisi myöskään kukaan tässä huoneessa.
Olin luullut, että voisin selvitä näiden ajatusten kanssa ja, että jotenkin mystisesti reipastuisin kesän kuluessa.
Niin ei kuitenkaan ollut tapahtunut ja edelleen minut valtasi välillä niin paha olo, että elin edelleen tämän olotilani keskellä. Aivan arkiset askareeni tuntuivat jotenkin niin kovin ylivoimaisilta. En harjannut hiuksiani tai muutenkaan juuri pitänyt kovin hyvää huolta itsestäni. Sosiaalinen elämäni oli alkanut kuihtua, enkä enää ollut suostunut lähtemään ulos.
En käynyt treffeillä enää. Deittailu tässä kunnossa ei tulisi kuulonkaan, sillä olin niin kovin surkea näky omasta mielestäni ainakin, kun katsoin peiliin. ”Huonoa seuraa oon”, murahdin itselleni. En myöskään nähnyt kavereitani, jotka välillä kyselivät minua johonkin. Ehkä hekin unohtaisivat minut, kun saisivat tietää, millainen todella olen.
Pelkäsin sisimpäni paljastumista yli kaiken, mutta jotenkin sentään sain käteni ojennettua puhelimelleni, joka oli viereisellä pöydälläni. Oloani heikotti, mutta avasin puhelimen.
Monet kerrat olin tuijottanut YTHS:n chat-keskustelun kuvaketta. Olin miettinyt, että pitäisi painaa sitä, mutta en ollut uskaltanut.
Olin epäröinyt liikaa ja tullut toisiin ajatuksiin. Läsnä oli pelko vahvasti siitä, jos jollekin kertoisin itsestäni jotain synkkää.
Olin myös paljon pohtinut sitä, että olisinko edes avun arvoinen ja riittävän pahoinvoiva, jotta voisin pyytää apua. Minulla kuitenkin opinnot olivat edenneet eli ulkoisesti ja suorituksillani näytin pärjäävän elämässä. Olin myös mestari piilottamaan pahan oloni muiden seurassa. Hymyilin, vaikka sisälläni myllersi. Esitin asioiden olevan paremmin kuin oikeasti. Oloni oli synkkä kuitenkin. Niin synkkä, että välillä toivoin, etten olisi edes olemassa.
Kului aikaa jonkin verran, olin tuijottanut chat-keskustelun kuvaketta jo jonkin aikaa, mutta lopulta painoin siitä.
Odotin jonkin aikaa ja melkein olin jo tulla toisiin ajatuksiin ahdinkoni keskellä. En kuitenkaan tehnyt niin, sillä lopulta minulle vastattiin. Kerroin hoitajalle olostani. Hän lupasi laittaa tietoni eteenpäin. Sain ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Hänen kauttaan pääsin lopulta lääkärin vastaanotolle, jossa oireeni saivat tarkempaa diagnoosia.
Sain aikoja psykologille. Keskustelimme hänen kanssaan, mutta puhuimme myös terapian mahdollisuudesta. En koskaan ollut sellaisessa ollut, mutta olin kiinnostunut. Eräs ystäväni oli käynyt jo pidemmän aikaa terapiassa ja olin kuullut häneltä paljon hyvää siitä.
Aiemmin en ollut mennyt terapiaan, koska olin ajatellut, ettei se olisi minulle oikea paikka. Olin nimenomaan ajatellut, etten olisi tarpeeksi avuntarpeessa oleva.
Minussa oli elänyt yksinpärjäämisen ihanne, mutta näiden vuosien aikana oireeni vain olivat pahentuneet, joten yksin en ollutkaan asioita kyennyt ratkomaan. Ajattelin mahdollisuuden terapiaan olevan uusi mahdollistaja. Sellainen, jota en aiemmin ollut kokeillut, mutta josta voisi olla minulle apua.
Kului aikaa noin kolme kuukautta. Seurantajaksoni YTHS:n avun piirissä alkoi olla lopuillaan. Olin jo alkanut katsella terapeutteja. Sen tiesin, että se vaatisi mahdollisesti paljon yhteydenottoja. Olotilani, jossa elin toi elämääni voimattomuutta, mutta ystäväni, joka oli käynyt terapiassa, jaksoi olla tukenani ja tsempata koko ajan.
Vähitellen olin alkanut uskoa, että minäkin olisin avun arvoinen.
Lopulta sain sähköpostiini eräältä terapeutilta viestin. Hän tarjosi minulle tutustumiskäyntiaikaa. Valtava tuska sisälläni rauhoittui ainakin vähän. Joku halusi olla minulle ystävällinen ja auttaa. Se tuntui kaiken jälkeen erityisen hyvältä. ”Jotain toivoa voisi olla kaiken keskellä”, niin siinä kohtaa ajattelin. Itkin, mutta tällä kertaa helpotuksesta.
Laitoin ystävälleni viestin: ”Sain terapeutille ajan”. ”Jee, hyvä sä!” Hän vastasi minulle.
Iloitsimme yhdessä, että asiat alkaisivat vähitellen edetä. Tuleva voisi tuoda jotain hyvääkin. Muutos pelotti minua jonkin verran, mutta tuntui, että nyt olin siihen enemmän valmis kuin koskaan aiemmin. Olin avun arvoinen.
Tarinan tausta
Osana #AvunArvoinen -kampanjaa keräsimme opiskelijoiden tarinoita avun hakemisesta ja siihen liittyvistä haasteista. Julkaisimme näitä tarinoita pitkin kampanja-aikaa 12.–23.4.2021 näyttääksemme miten moninaisia kokemuksia opiskelijat ovat kohdanneet avun etsimisen polulla. Tämä tarina julkaistiin kolmantena yhteensä seitsemästä tarinasta. Löydät muut tarinat kampanjasivuilta.
Opiskelijoiden mielenterveyspäivän #AvunArvoinen -kampanjalla halusimme kannustaa nuoria ja opiskelijoita jakamaan kokemuksiaan. Ennen kaikkea haluamme kannustaa sinua hakemaan apua, kun koet sitä tarvitsevasi.
Kun kaipaat tukea, apua on saatavilla. Tärkeintä on, ettet jää huolesi kanssa yksin. Opiskelijoille ja nuorille aikuisille apua erilaisissa elämän haasteissa tarjoavia tahoja löydät aihealueen mukaan sivuiltamme.
Vastaa