Sain tietää Takaisin opintoihin -hankkeesta yliopiston sähköpostilistojen kautta. Kiinnostus hankkeeseen heräsi heti, ja päätin hakea mentoriksi. Kiinnostukseni kumpusi sekä omakohtaisista kokemuksista (opiskelusta sekä sen aiheuttamasta uupumuksesta) että opiskeluihini liittyvistä painotuksista. Olin myös kokenut jo aikaisemminkin läheiseksi vapaaehtoistyön, jonka ytimessä on muiden ihmisten kohtaaminen ja heidän tukenaan toimiminen.
Hankkeen perustuminen vertaistukeen ja tasavertaisuuteen asetti myös osallistumisen kynnyksen matalalle. Kynnystä madalsi edelleen tieto siitä, että mentorointisuhteen toisessa päässä on toinen opiskelija. Vertaismentorointiin oli mielekästä lähteä mukaan tietäen, että riittää kun tuon mukanani ne tiedot ja taidot, jotka minulla jo oli.
Mentoroinnin toteutus
Tarkoituksena oli alun perin nähdä kasvotusten esimerkiksi kahviloissa. Koronavirustilanteen ja siihen liittyvien suositusten myötä siirryimme kuitenkin etätapaamisiin Zoom-sovellusta käyttäen. Etätapaamiset vaativat totuttelemista, kuten muutenkin etäopiskeluun totutteleminen. Jouduimme hieman määrittelemään uudestaan, mitä mentoroitavan palaaminen opintoihin tarkoittaisi opintojen ollessa etäopintoja. Tapasimme noin kerran viikossa tai kahdessa, riippuen siitä, miten kummallakin oli kiireitä tai aikaa.
Kukin tapaaminen rakentui aina omanlaisekseen riippuen päivän aiheista, iloista tai murheista. Punaisena lankana tapaamisten taustalla toimi kuitenkin aina meidän yhdessä mentoroinnille asettamat tavoitteet. Nämä tavoitteet asetettiin ihan mentorointisuhteen ensimmäisinä tapaamiskerroilla, ja ne saivat elää kevään aikana riippuen siitä, miten suunnitelmat etenivät. Tavoitteemme liittyivät opintoihin palaamiseen, itselle sopivan opiskelutekniikan löytämiseen, tutkintorakenteen hallitsemiseen sekä yleisesti opintojen etenemisen suunnitteluun. Tutustuimme yhdessä esim. tutkintorakenteeseen.
Tapaamisissa käsittelimme näitä aiheita laajasti, vertailimme kokemuksiamme, pohdimme onnistumisia sekä asioita, jotka ehkä häiritsivät tai huolettivat. Keskustelumme alkoivat yleensä kuulumisten vaihdoksilla ja fiiliksillä.
Sopivan opiskelurytmin etsintää
Tapaamisissa keskustelimme myös paljon eri opiskelutekniikoista. Kokeilimme konkreettisesti erilaisia opiskelun suunnittelu- ja aikataulutustekniikoita tapaamisten välillä. Tapaamisissa keskustelimme, mikä tekniikoissa oli toiminut tai mikä ei ollut toiminut. Näin menimme erehdyksen ja oivalluksen kautta kevään aikana kohti itselle sopivaa opiskelurutiinia. Tervetullut oivallus molemmille oli, kuinka paljon sitä omaa opiskelurytmiä saa ja ehkä pitääkin etsiä opintojen aikana, jopa saman, yhden periodinkin aikana. Vaikka siis kokemusta opiskelusta on jo vuosien varrella kertynytkin, aina välillä jämähtää uskomaan, että tietää mikä sopii itselle ja mikä ei.
Omien opiskelurutiinien pohdiskelu ja mahdollinen muuttaminen tuli meille molemmille tarpeeseen. Toisen opiskelijan tuki tuli näissä pohdiskeluissa hyvin tärkeäksi osaksi. Huomasimme, että ilman säännöllisiä tapaamisia tai toisen opiskelijan tukea ja kannustusta omien tottumusten muuttamiseen olisi ollut työläämpää ja hankalampaa ryhtyä, ehkä siihen ei olisi lähtenyt ollenkaan.
Molemminpuolista tukea ja rakentavaa palautetta
Koronan varjossa tapaamisissa tuli keskusteltua paljon myös omasta jaksamisesta, etäopiskelujen uuvuttavuudesta ja ylipäätänsä opiskelijan voimavaroista. Ihanaa kevään aikana oli, että ainakin kerran viikossa sai keskustella toisen, samankaltaisessa tilanteessa olevan opiskelijan kanssa. Keskustelimmekin paljon myös siitä, millaisista asioista löytää voimavaroja opiskeluun, tai välillä elämään ylipäätänsäkin. Kun videopuhelun toisessa päässä on toinen opiskelija, jolla myöskään ei aina suju, tuli omatkin (joskus aivan liian intohimoiset) opiskelutavoitteet arvioitua uudelleen.
Mentoroinnin aikana välillemme kehittyi ihana luottamus, jonka turvin pystyimme tuomaan tapaamisiin ne keskeneräiset kuin tekemättä jääneetkin projektit ja tehtävät. Molemmin puolinen tuki ja rakentava palaute auttoivat muistamaan, että opiskelu on jatkuvaa kehittymistä niin hyvässä kuin huonossakin merkityksessä. Tärkeä muistutus oli myös armo itseä kohtaan niin opiskelussa kuin muussa elämässäkin.
Vertaismentorointi – keino lisätä tukiverkostoja opiskelijoiden välillä
Mentoroinnin aikana minulle varmistui myös se, että opiskelijoiden välinen vertaistuki on tosi tärkeää ja ihanaa; juuri vertaismentorointi onkin erinomainen tapa lisätä näitä tukiverkostoja opiskelijoiden välillä. Vertaismentorointi antaa sen molemmille osapuolille valtavasti juuri tasavertaisuuteen ja vertaistukeen nojaten. Jokainen opiskelija tuntee ne huonot päivät, mutta myös onnistumisen ilot on ihanaa jakaa yhdessä toisen kanssa.
Vertaismentorointisuhteessa olikin ihanaa, että se antoi tilaa suhteen molemmille osapuolille. Mentoroitavan ja mentorin asemat eivät olleet niinkään selvät; kumpikin sai suhteesta vertaisesti tukea ja apua (kuitenkin niin, että tavoitteet olivat aina mentoroitavasta lähtöisin). Kumpikin sai tuoda suhteeseen oman osaamisensa ja taitonsa sekä myös oman persoonansa juuri sellaisena kuin on.
Jokainen vertaismentorointisuhde kehittyykin juuri sellaiseksi kuin sen osapuolet sopivat, toivovat ja antavat. Jos jotain tiivistäisin, opiskelijoiden välistä tukea ja sen tärkeyttä en voi tarpeeksi painottaa. Vertaismentoroinnin ja toisten opiskelijoiden kautta voi löytää sellaista mielekkyyttä, iloa ja jaksamista opiskeluun, millaista ei välttämättä yksin löydä. Tämän vuoksi toivoisinkin vertaismentoroinnin yleistyvän meidän yliopistoissamme tulevien vuosien aikana.
Vastaa