Yksinäisyys yllättää

Uuteen kaupunkiin muuttaminen ja ystävien löytäminen ei ole helppoa, vaikka olisikin ulospäinsuuntautunut ja aktiivinen. Tämän opin muuttaessani Turkuun 20-vuotiaana.

Olen asunut Turussa nyt reilut kolme vuotta. Minulla on harrastuksia, töitä ja vilkas sosiaalinen elämä. Aina näin ei kuitenkaan ollut. Itse asiassa ensimmäinen vuoteni tässä kaupungissa oli sanalla sanoen yksinäinen.

“Pidä hauskaa siellä! Äkkiä sä löydät kavereita kun olet tommonen avoin persoona!” Sain kuulla tuon kaltaisia viestejä paljon ennen lähtöäni Tampereelta. Uskoin samaan ja saavuin kaupunkiin iloisin mielin ja kirkkain silmin.

Toisin kävi. Koulu vei todella paljon aikaa ja kun luokkalaisten kanssa ei suoranaisesti klikannut, oli hyvin vaikeaa löytää ystäviä. Yksin on aivan eri asia mennä tutustumaan uusiin harrastuksiin tai porukoihin kuin kaverin kanssa, johon voi aina tukeutua.

Vastaavanlainen yksinäisyys oli minulle uusi kokemus. Kotiin tullessa kotona ei odottanut ketään. Mikäli päätin jäädä neljän seinän sisään kököttämään, ei kukaan tullut hakemaan tai soitellut perään. Sinä syksynä sain katsottua läpi useita TV-sarjoja ja elokuvia.

Jos olet yksinäinen, neuvoni onkin olla niin aktiivinen kuin suinkin vain jaksat.

Käännekohta elämääni saapui vasta seuraavan vuoden keväällä töiden muodossa. Osa-aikainen työpaikkani asiakaspalveluhommissa tutustutti minut monenlaisiin uusiin ihmisiin, joiden kautta tutustuin uusiin ihmisiin ja niin edelleen. Sain myös kavereita ammattikorkeakoulun kansainvälisistä ympyröistä. Olin myös keksinyt syksyllä lähteä mukaan CISV-leiritoimintaan, mikä vei minut myöhemmin Brasiliaan leirinohjaajaksi.

Vaikka yksinäisyys helpottikin vähän ensimmäisen vuoden jälkeen, kesti vielä kaksi vuotta, ennen kuin pystyin sanomaan ylpeydellä olevani Turusta. Muutama kaveri siellä täällä ei ole turvaverkko. Jos jotain sattui tai olin surullinen, tukeuduin edelleen Tampereella majaileviin ystäviini tai perheenjäseniini. Tällainen järjestely ei pidemmän päälle toimi, sillä kun tarvitsin apua kipeiten, oli se aina 160 kilometrin päässä.

Tähän loppuun pitäisi varmaan kertoa, mikä sitten oli se taianomainen hetki, joka muutti elämäni Turussa ja kutoi yhteen nykyisen turvaverkkoni täällä. Vastaus on, ettei sellaista koskaan ollut. Ei ole mitään tiettyä hetkeä tai tekoa, joka paransi yksinäisyyteni. Siihen tarvittiin vain aikaa ja monia yhteisiä hetkiä uusien ihmisten kanssa, jotka muuttuivat pikku hiljaa tutuiksi, sitten kavereiksi ja osa lopulta ehkä ystäviksi.

Jos olet itse yksinäinen, neuvoni onkin olla niin aktiivinen kuin suinkin vain jaksat. Se, että menet esimerkiksi jonkin harrastuskerhon tai opiskelijayhdistyksen tapaamiseen ei vielä takaa uusia ystävyyssuhteita, mutta se on siemen, jonka istutat. Kun jatkat menemistä, tutustut ihmisiin kuin vaivihkaa ja ennen kuin huomaatkaan, on siemenestä kasvanut kaunis ystävyys.

Tsemppiä! Syksy on harmaa, mutta sinun elämäsi ei tarvitse olla.

Kirjoitus on Pala elämää -blogikampanjan satoa. Kampanja järjestettiin syksyllä 2015.