Teemu Keskisarjan kirjoitus: Historia on psyykenlääke ja kärsimysten suhteellistamisen instrumentti

11.4.2024

Lempiyhtyeeni Lapinlahden Linnut laulaa:

Ei ole mulla yhtään ystävää
kaikki on hyvin pimeää
viserrän oksalla alimmalla
nuotilla väärällä kamalalla

Tuo täsmää omaan tilanteeseeni kansanedustajana. En nyt kuitenkaan kirjoittele siitä vaan ihmiselosta ylipäätään. Sanoitus jatkuu:

Vaan miksi surisin…
tiedän voi käydä vielä huonommin
kauhean paljon huonommin

Miten huonosti minulla ja sinulla, parahin lukija, loppujen lopuksi pyyhkii? Riippuu vertauskohdasta. Hautausmaat ovat täynnä myötäihmisiä, joille kävi huonommin, kauhean paljon huonommin. Historia on kärsimysten suhteellistamisen instrumentti. Sillä kannattaa ronkkia itsesääliä, joka 2020-lukulaisuutta harhauttaa.

Valtion velkaantuminen, nuorison syrjäytyminen, kestävyysvaje, korona, hyvinvointialueiden romahdus, etuuksien leikkaukset, terapiajonot … ikäviä seikkoja – mutta eivät maailmanloppuja tai edes isänmaanloppuja. Pikemmin itikanpistoja verrattuina verihuuruisimpiin kriiseihin, jotka tunkivat puukon kurkkuun ja sisuksiin saakka.

Parahin opiskelijaköyhäläinen, elät yltäkylläisyydessä, josta ei edes uneksinut 1970-luvun asunnoton maaltamuuttaja, saati 1600–1800-lukujen nälkävyön kiristäjä. Tukesi ovat kaikkien aikojen tapissa ja tutkintosi maksuttomia jopa tohtoriksi asti. Suurenmoisimmat ovat mielenterveyspalvelusi, joita 1940-luvun nuorilla akateemisilla sotaveteraaneilla ei ollut ensinkään.

Väittänet, että historia ”ei vaan oo tätä päivää” eikä vastuksia voi verrata. Olen eri mieltä. Nykyisyyden ainut verrokki on menneisyys, tulevaisuutta ei toistaiseksi ole olemassakaan.

En halaja paluuta viheliäisyyteen vaan todellisuuteen. Aineellisessa katsannossa joka iikka pärjää vähemmällä – tai itkee ja pärjää. Yhteiskunta-nimisellä hepulla ei nimittäin ole enempää miljardeja eikä tule. Sitä paitsi raha ei ratkaise perimmäistä probleemaa. Sekä hoivaajat että hoivattavat ovat yksin matoisessa maailmassa.

Kipupisteet siirtyvät, mutta kipu ei lopu eikä helpotukaan. Mikä mielenterveydessämme mättää? Vaikka mikä. Digitaalinen keinoelämä ei ole elämisen arvoista. Viksut vekottimet raiskaavat yhteisöllisyyden ja koko ihmisyyden. Opiskeluajan ystävyys, rakkaus, riemu ja ratto etääntyvät algoritmeiksi. Oikeastaan ihmettelen, kuinka edes osa opiskelijoista pysyy järjissään.

Historia on ilmainen ja reseptivapaa psyykenlääke. Se turruttaa tuskia ja valjastaa uinuvia sielunvoimia. Ei niin, että ennen olivat pirtit puuta ja miehet ja naiset rautaa. Vaan niin, että elettiinpä ennenkin ja aina on notkosta noustu!