Viikon tiskivuori keittiössä

Soluissa asuessani olin kyllästynyt; en kehdannut laulaa silloin kun huvitti, musiikkia piti kuunnella hiljaa, vieraita en voinut kutsua ilman lupaa ja jos mieleni teki ruuan laittoon, täytyi ovella kuulostella, ettei ketään vain ole keittiössä. Jos ilta venyi pitkäksi ulkona kavereiden kanssa, en kehdannut mennä kämpille nukkumaan, ettei kämppis tekisi ikäviä johtopäätöksiä. Lisäksi oli todella epämukavaa puhua puhelimessa kämpillä, sillä pelkät väliverhotkin olisivat eristäneet ääntä paremmin kuin asuntolan seinät. Siksi halusin palavasti muuttaa omaan yksiöön.

Nyt olen asunut jo vuoden yksiössä. Oma rauha, oma valta, tosiaan. Mutta neljä seinää puskee lujaa päälle, oma valta kahlitsee. Yksiössä asumisessa on nimittäin nurja puolensa; se tekee ihmisestä epäsiistin. Sen huomasin jo soluissa asuessani; jos kämppis lähti viikonlopuksi pois, sekasorto oli valmis jo perjantai-iltana. Nyt muutettuani yksiöön tilanne on vielä katastrofaalisempi.

Keittiössä on viikon tiskivuori. Tahrattomat muumimukit ovat lopussa, koska jokaiselle teekupille olen ottanut puhtaan mukin kaapista. Talven sesonkimukitkin ovat jo käytössä, vaikkeivät ne ole virallisesti käytettävissä kuin vasta valkoisen maan aikana. Etikettivirhe.

Yksiössä asumisessa on nurja puolensa; se tekee ihmisestä epäsiistin.

Eteisessä on hiekkaa ja syksyn mukanaan tuomia värikkäitä lehtiä. Mainosten pino on jo kasvanut epävakaaksi kasaksi. Hiekkaa on kulkeutunut sänkyyn asti, lakanat ovat karheat ja nipistelevät aina nukkumaan mennessä, jos unohtaa laittaa yöhousut jalkaan.

Lattia on pölyinen ja tuolin hahmon voi erottaa juuri ja juuri sen päällä olevan vaatekasan muodosta päätellen. Ruokapöydällä on yhden lautasen pinta-alan kokoinen roiskeinen ja muruinen alue näkyvissä, kaikenlaista roinaa on kertynyt muulle alalle.

Vessakaan ei ole pysynyt itsekseen siistinä. Peili on roiskeita täynnä, joka kerta täytyy pyyhkäistä, jotta näkee läpi. Ensi kerralla se onkin sitten aina pahempi. Suihkuun on keräytynyt vähän kalkkia ja suihkuverhon reunassa on vivahdus oranssia. Vessanpönttöä ei viitsi mainitakaan.

Miten kotona asuessa ei sotkua kerääntynyt näin paljoa? Muistutteliko äiti sittenkin hyvästä syystä, että nyt olisi jo aika siivota? Miten kotona on ehditty pitää paikat siistinä, ja niin vaivattomasti! Koti vain oli aina siisti, vaikka talossa asui neljä sotkevaa yksilöä ja lisäksi pari karvaista kaveria. Yksin asuessa siivouksen kuvittelisi olevan siis helppo homma.

Mutta ei. Sekä kotona, että solussa asuessa paikat olivat ainakin suurin piirtein järjestyksessä. Solussa asuessa tiskivuorta ei päässyt kerääntymään, villakoirat eivät valloittaneet nurkkia eivätkä tyhjät vessapaperirullat kerääntyneet pöntön viereen. Toista ihmistä varten jaksoi nähdä enemmän vaivaa kuin nyt vain itsensä varten.

Nyt minulle on selvää, kuinka tärkeää on jokapäiväinen yhteydenpito toiseen ihmiseen.

Lisäksi yksin asuminen verottaa varoja entistä enemmän. Jätin suihkun tänään välistä, koska vesilasku oli viime kuussa reilusti yli budjetin. Aamulla valoni tulee ikkunoista, jotta sähkölasku pysyisi kurissa. Iltaisin käytän kynttilöitä tai taskulamppua.

Paitsi epäsiistin, yksin asuminen tekee ihmisestä myös astetta yksinäisemmän. Ehkä juuri tämä yksinäisyys tekee ihmisestä sotkuisemman. Epäsiisteys vie voimat, vieraita ei kehtaa kutsua kylään. Erityisesti viikonloput hujahtavat helposti ohi ilman minkäänlaista ihmiskontaktia. Ei saa edes sitä yhtä kohteliaan välinpitämätöntä ja hiljaista tervehdystä sattumalta eteisessä kämppiksen kanssa törmätessä. En olisi uskonut, että juuri sitä jäisin soluasumisesta kaipaamaan.

Ennen kuvittelin pärjääväni vallan hyvin ihan vain yksikseni. Nyt minulle on selvää, kuinka tärkeää on jokapäiväinen yhteydenpito toiseen ihmiseen, oli se sitten äiti, isä, sisar, ystävä tai vain pelkkä puolituttu, epämääräinen kämppis.

Kirjoitus on Pala elämää -blogikampanjan satoa. Kampanja järjestettiin syksyllä 2015.