Yksinäinen vai itsenäinen?

23.1.2019

Meitä korkeakouluopiskelijoita on Suomessa yli 295 000. Tästä määrästä 40 prosenttia on usein tai ajoittain yksinäinen. Hurja lukema. Omasta kokemuksestani, uskon lukemien pitävän paikkaansa ja tiedän, etten esimerkiksi omassa koululuokassani ole ainoa, joka tähän joukkoon kuuluu.

Olen itse kolmannen vuoden yhteisöpedagogiopiskelija, tavoitteenani on valmistua tänä keväänä. Kun katson taaksepäin viimeistä kolmea vuotta korkeakouluopiskelijana, tunnistan kuuluvani tuohon 40 prosenttiin. Itselleni vaikeinta ja yksinäisyyden tunnetta lisäävää opinnoissani on ollut lähiopetuksen väheneminen ja verkko-opiskelun lisääntyminen. Itse en tästä ”trendistä” juurikaan perusta. Minusta antoisinta lähiopetuksessa on, lehtorin luennon lisäksi, tunnilla käytävät keskustelut sekä kokemusten jakaminen esimerkiksi harjoitteluista. Ylipäänsä vertaistuki, jonka muilta opiskelijoilta saa, on itselleni ollut aivan yhtä tärkeää kuin opinto-ohjaajan kanssa käyty keskustelu opintojen edistymisestä tai opettajan palaute esseestäni.

Nykypäivänä lähiopetus tuntuu olevan katoava luonnonvara, ja verkko-opiskelu yleistymässä entisestään. Ymmärrän taka-ajatuksen verkko-opintojen lisäämisessä: kenellä tahansa on mahdollisuus opiskella lähes missä tahansa, tai ainakin sellaisessa paikassa missä toimii internet, ja koulutuksen resursseja saadaan alennettua, kun ei tarvitse järjestää tiloja tai sen kummallisempia materiaaleja opetusta varten. Mutta ovatko lähiopetuksen vähentämisen hyödyt tarpeeksi isoja peittoamaan syntyvät haitat? Isoimpana haittana koen juuri yhteisöllisyyden vähenemisen ja opiskelijoiden yksinäisyyden lisääntymisen. Kun kouluyhteisöä ei näe, parhaimmillaan, vai pitäisikö tässä kohtaa sanoa, pahimmillaan, moneen kuukauteen, koska kalenteri on täynnä itsenäistä opiskelua, ei opiskelija yksinkertaisesti voi muuta kuin tuntea olonsa yksinäiseksi. Näin olen itse kokenut ja tiedän etten todellakaan ole ainoa.

Mutta ovatko lähiopetuksen vähentämisen hyödyt tarpeeksi isoja peittoamaan syntyvät haitat?

Onneksi olen omatoiminen ja pystyn suoriutumaan koulutehtävistäni itsenäisesti melko hyvin, mutta on aika yksinäistä rustailla kotona esseetä sekä tahkoa lähdemateriaaleja läpi kurssia varten, jolla on ehkä ollut yksi lähiopetuskerta. Mutta kaikille opiskelijoille tämä ei läheskään ole yhtä helppoa. Miltä tämä tuntuu niistä opiskelijoista, jotka tarvitsevat enemmän tukea ja ohjausta opinnoissaan tai joille itsenäinen opiskelu ei tunnu niin luontevalta. Yksinäisyys vaikuttaa mm. koettuun terveydentilaan, opintojen sujumiseen, mielialaan sekä jaksamiseen. Yksinjäämisentunne saattaa johtaa opintojen viivästymiseen, pahimmillaan opintojen keskeytymiseen. Tämä voi johtaa opiskelijan syrjäytymiseen ja se taas tietää valtiolle lisäkuluja.

Joten sinulle, opiskelijakollegani, joka tätä blogiani luet ja tunnet kokevasi usein tai ajoittain yksinäisyyttä, sanon; et ole yksin! Olemme samassa veneessä! Ja juuri senpä takia pidetään kiinni yhteisöllisyydestä ja yritetään edistää sitä vaikka perustamalla opiskelukerho kampukselle, ideoimalla toimenpiteitä yhteisöllisyyden edistämiseksi, ottamalla asia puheeksi koulussa tai ihan vain ehdottamalla opiskelijakavereille yhteistä opiskeluhetkeä teen ja laskiaispullan äärellä.

Blogikirjoitus liittyy Nyyti ry:n Yhdessä Yhteisöksi-hankkeeseen (2018-2020)