Yksinäiset yhteisönä – monimuoto-opiskelusta tuli vihdoin mielekästä

17.4.2020

Opiskelen Humanistisessa ammattikorkeakoulussa yhteisöpedagogiikkaa. Taustallani on myös sosiaalipsykologian opintoja sekä pitkähkö työhistoria sosiaalialalta ja psykiatrisesta työstä ja kaikkien näiden summana yhteisöllisyys on tärkeä työväline ja voimavara. Sosiaalisen pääoman tai osallisuuden tunne on yksi avainkäsitteistä puhuttaessa subjektiivisesta hyvinvoinnista ja mielenterveydestä. Se tarkoittaa verkostoja, ja niissä tapahtuvaa vastavuoroisuutta sekä luottamuksen tunnetta. Toisaalta kokemukset voivat olla hyvin yksilöllisiä – vahva yhteisöllisyyden tunne toiselle voi olla arkipäivää kolmannelle. Erään käsityksen mukaan ryhmä on joukko yksilöitä, jotka ovat toistuvasti keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja yhteisöllisyys liima, joka pitää tätä joukkoa yhdessä. Ryhmällä on myös yhteinen tavoite. Minun tapauksessani opinnot, ammatillinen kasvu ja reflektio tai mielenkiinto samaan yhteiskunnalliseen työhön. Mutta mitä jos ryhmällä ei ole yhteisiä todellisen elämän tapaamisia, tai jos niitä on huomattavan vähän?

Aiempi kokemukseni monimuoto-opiskelusta palaa edellisen vuosikymmenen alkupuolelle, hoitotyön opiskeluun. Muutama asia on muuttunut, monimuoto-opiskelusta on tullut yhteisöllisempää. Teoreettiset asiat opiskeltiin yksin kotona ja toisia käytettiin lähinnä neulatyynyinä tavatessa, eikä kukaan oikein tiennyt toisten nimiä tai taustoja jolleivat ne Amican jonossa tulleet selville. Nykyisin kehittynyt tieto- ja viestintätekniikka, verkko-oppimisympäristöt ja sosiaalinen media mahdollistavat vastavuoroisen oppimisen ja koheesion tunteen myös kotisohvilta, ja siihen jopa kannustetaan.

Aikoinaan puhuttiin vahvemmin aikuisopiskelusta, eikä termi täysin väärässä ole koska useat monimuoto-opiskelijat ovat ammattiryhmien väliinputoajia. Nykyisessä ryhmässänikin on ihmisiä, joiden ammattitaito on suunnaton. Kokemuksia, kontakteja ja käytyjä kouluja on moneen suuntaan, ja AHOT-hakemuksien rajat paukkuvat. Nämä kaikki vain pitäisi yhdistää järkeväksi kokonaisuudeksi. Dialogisuus auttaa peilaamaan omaa ammatillista identiteettiä, ja näkemään alaa erilaisten lasien läpi. Keskusteleva oppiminen on ollut valtava edistysaskel: omilla kursseillani usein tehtävät palautetaan julkisesti, ja niistä saa palautetta kaikilta yhden suttuisen punakynäjäljen sijasta.

Eniten merkitystä yhteisöllisellä oppimisella on ollut puhtaasti jaksamisen näkökulmasta. Monimuoto-opiskelijoilla on yhteinen FB-kanava, he ovat linkittyneitä toisiinsa somessa, ja saman opettajan ohjattavilla on omat kanavansa tiiviimpään ajatustenvaihtoon. Oma ryhmäni löysi nopeasti yhteisen nuotin Microsoft Teams-ohjelman kautta, ja siellä voi matalalla kynnyksellä pohtia akuutteja ongelmia tai suunnitella tulevaa. Tai vaan purnata. Yksityiselämän vaikutusta opiskelumotivaatioon ei voi väheksyä, ja koen olevani etuoikeutettu kun voin purnata näytön takaa – joillekin se sopii paremmin kuin päivittäiset sosiaaliset tilanteet kasvokkain. Lisäksi ympäri maata oleva ja toimialoja rikkova valmennusryhmä tarjoaa tietoa kulissien takaa: miten muualla asiat toimivat, millaisia mahdollisuuksia voi olla. Omalla alallani suurin osa ihmisistä on luonnostaan yhteisöllisiä mutta tiedän, ettei näin aina ole. Joku voi pelätä henkilökohtaisten rajojensa rikkoutumista tai haluaa keskittyä opiskeluun ja selvittää ongelmat yksin. Kannustaisin silti kaikkia kokeilemaan mukavuusrajojensa joustavuutta ja ystävystymään kunnolla opiskelukavereiden kanssa – vähintään se voi saada pitkät opinnot tuntumaan hieman lyhyemmiltä.

Opiskelusyksyni sujui hyvin ja jään nyt hyvillä mielin äitiyslomalle: kuiluun, josta osa ei ikinä palaa, tai pitkittää paluutaan useita lukukausia. Ryhmäni avulla pysyn mukana opinnoissa tauon aikanakin, ja jopa odotan innolla opintojen loppurutistuksia.

Tarina on osa Opiskelijoiden mielenterveyspäivän kampanjaa. Anonyymi tarina on kerätty Yhdessä yhteisöksi hankkeen kautta.